42 minuutin tarinoita on Anna K:n kirjoittama joukko tuokiokuvia. Ne on kirjoitettu junassa Hämeenlinnan ja Tampereen välillä, jokainen kuva omalla junamatkallaan. Kaikki tarinat ovat silkkaa mielikuvituksen tuotosta, mutta joihinkin tarinoihin inspiraatio on löytynyt radan varresta.

Lilja

Lilja istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos tienristeykseen. Syksy oli jo ehtinyt tulla ja keltaisia koivunlehtiä lensi tuulessa. Tie oli hiljainen eikä risteyksestä kääntynyt autoa. Lilja oli peloissaan. Peloissaan siitä, ettei kukaan tulisi. Että hänet olisi unohdettu. Ruttuiset kädet vapisivat ja hypistelivät paidan helmaa.

Fiinit rouvat istuivat nojatuoleissa. Nirppanokiksi Lilja heitä kutsui. He istuivat aina nojatuoleissa, edes Kottarainen ei koskaan päässyt istumaan, vaikka Kottaraisparalla oli vain yksi jalka.

Lilja näki auton kaartavan pihaan, mutta se oli väärän värinen. Hän näki vanhan miehen nousevan autosta. Lilja hymyili. ”On sillä Annalla hyvä mies kun se sitä joka päivä käy katsomassa.”

Mies tuli pian sisään, tervehti hoitajia juhlalliseen tapaansa ja koputti vaimonsa huoneen oveen.

–          Tuokin joka päivä tänne raahautuu, sanoi Nirppa narisevalla äänellään.

–          Ei tuommoista ihmistä joka päivä tarttis tulla katsomaan, sanoi Nokka.

–          Niin niin, myönteli Nirppa. – Pääkin sillä heittää, puhuu vaan Jumalasta ja nuoruusajoista.

–          Niin niin, eihän se ole edes minkään näköinen, Nokka lisäsi. – Semmoinen luusäkki.

Lilja kuunteli ja hymähti. ”Nokka on kyllä nimensä veroinen, en hänenä arvostelisi toisten ulkomuotoa”, Lilja ajatteli. Hän kääntyi taas katsomaan ulos. Huoli kasvoi Liljan mielessä ja painoi rinnassa.

–          Nytkös se Lilja jo täällä odottaa, sanoi hoitaja, se ystävällisempi. – Kellohan on vasta kymmenen.

–          Mutta jos tulevat aiemmin, kun on pyhä, Lilja sanoi äänellä, josta kuulsi huoli ja epätoivoinen toiveikkuus. Hoitaja istahti Liljan viereen.

–          Älä kuule Lilja murehdi, kyllä sieltä joku tulee.

–          Enhän minä nyt murehdi, sanoi Lilja vältellen hoitajan katsetta. Nirppa ja Nokka kuuntelivat korvat höröllään ja tuhahtelivat. Hoitaja taputti Liljaa olalle ja nousi. Lilja tunsi olonsa hieman varmemmaksi ja huokaisi. Joku kyllä tulisi.

Kottarainen loikki huoneeseen nojaten kainalosauvoihinsa. Hän istui vaivalloisesti pöydän ääreen, kolautti kainalosauvansa lattialle ja kaivoi nenäliinansa esiin. Töräys kuului pitkälle käytävään. Hän levitti sanomalehden pöydälle ja vihelteli.

–          Onko sen Kottaraisen aina vislattava, valitti Nirppa.

–          Onpa hyvinkin, vastasi Kottarainen silmät tuikkien. – Minkäs se Kottarainen luonteelleen mahtaa.
Lilja naurahti. Kottarainen oli hauska mies.

–          Miksei se Kottarainen käytä pyörätuolia, kysyi Nokka ivallisesti.

–          Minä olen seikkailija. Olen kävellyt Intiaan ja Amerikkaan. Pyöriä en alleni ota niin kauan kun henki minussa pihisee, Kottarainen vastasi tiukasti. – Rouva pitää vaan epätavallisen suuren nokkansa poissa minun asioistani, hän lisäsi salaa virnuillen.

–          No mutta Kottarainen, huudahti hoitaja huvittuneena toruen. Nokka tuhahti, risti kätensä eikä sanonut enää mitään.

Lilja kuunteli keskustelua, mutta piti koko ajan silmällä risteystä. ”Voi kunpa joku tulisi! Mikseivät he tule?”

Aamupäivä sujui hitaasti ja hiljaa. Nirppa ja Nokka kuiskuttelivat keskenään nojatuoleissaan ja vilkuilivat Kottaraista. Vihdoin punainen auto kaarsi pihaan. Lilja hymyili leveästi ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän huiskutti tulijalle ikkunasta ja pihalta vilkutettiin takaisin. Vieras tuli sisään, sanoi päivää muille ja tuli istumaan Liljan viereen. Lilja tarttui vieraan kädestä omalla ruttuisella vapisevalla kädellään ja itku nousi silmään.

–          No mitä se mummo nyt, eihän tässä mitään hätää ole, vieras ihmetteli ja taputti Liljan kättä.