42 minuutin tarinoita on Anna K:n kirjoittama joukko tuokiokuvia. Ne on kirjoitettu junassa Hämeenlinnan ja Tampereen välillä, jokainen kuva omalla junamatkallaan. Kaikki tarinat ovat silkkaa mielikuvituksen tuotosta, mutta joihinkin tarinoihin inspiraatio on löytynyt radan varresta.
Samperi
Nainen seisoi pellolla. Vierellään hänellä oli kaksi vanhanmallista matkalaukkua ja kuviollinen kangasmytty. Pelto oli keltainen, puitu muttei kynnetty. Miten nainen oli päätynyt pellolle?
Nyt voisi tulla takaumavaihe, jossa päähenkilö istuisi keinutuolissa ja muistelisi menneitä vaiheitaan. Tai, tässä tapauksessa, seisoisi pellolla. Mutta tämä ei ole sellainen tarina.
– Perhana, mutisi nainen. Hän katsoi kenkiään. Niiden kärjet olivat saviset. Hän pyyhkäisi vasemmalla kengällä oikean kärkeä, mutta se tuli vielä savisemmaksi.
– Perhanan perhana, nainen mutisi ja istahti toisen matkalaukun päälle. Sen suuremman, jossa oli isot soljet ja jonka kahva oli melkein irti. Nainen ajatteli.
”Voisin soittaa äidille. En kyllä soita. Takaisin en mene. Ehkä pitäisi silti soittaa.”
Kangasmytty alkoi liikkua ja nainen kaivoi sieltä esiin pienen kissanpennun. Pentu, jolla ei ole vielä nimeä mutta kohta on, naukaisi hieman säälittävästi ja puraisi naista sormesta.
– Samperi, ei saa purra! nainen huudahti. Pentu naukaisi taas ja istahti naisen syliin. Nainen ravisti purtua sormeaan.
– Samperi, hän mutisi uudelleen. Kissa alkoi kehrätä.
– Vai vielä kehräät, senkin roisto, nainen sanoi kissalle ja nosti sen silmiensä korkeudelle.
– Samperi, se sinä olet. Nainen ajatteli. Hän piti ajatuksesta, että saisi huutaa Samperi, jos kissaa ei löytyisi.
Nainen nousi ylös, nosti Samperi-nimisen kissan takkinsa huppuun ja tarttui matkatavaroihinsa. Hän käveli hieman horjuen tielle josta oli tullutkin, mutta kääntyi oikean sijaan vasemmalle, Samperi takkinsa hupussa keinuen.