Sydänääniä ja muita sateenpieksemiä novelleja – Olen Jussi Rantanen, vuonna 1988 syntynyt, vapaaulkomuotoinen tekstintekijä. Tekstejä olen tähän mennessä tehnyt lähinnä suomenkieliseen pop/rock-musiikkiin ja aiemmin kokeillut siipiäni myös englannin kielellä.
Harrastan musiikkia, elämänkertakirjallisuutta (painottuen lähinnä rock-muusikoihin) sekä hieman muuta kirjallisuutta. Kirjoittaminen on minulle kuin veden juoksuttaminen hanasta, eli kirjoitan sitä mitä mieleen tulee, enkä edes pyri pysymään alkuperäisen tarinan sisällä.
Rajamailla
Havahduin kevyeen porinaan. Olin sitä ajatuksissani kuunnellut jo useampia minuutteja, asiaan sen kummemmin kuitenkaan kiinnittämättä huomiota. Ääni tuntui rauhoittavan. Havaitsin ilmassa olevan rauhan ja tyyneyden. Muutama vedenpisara oli löytänyt ikkunan alalaitaan, kuin muistutukseksi että kesä alkaa olla lopuillaan ja syksy saapuu. Minun maailmani rajoittui kuitenkin ikkunoiden ja seinien sisäpuolelle, ja tarkemmin sanoen vielä pienempään tilaan, tällä kertaa.
Ei niin, ettenkö välittäisi ulkomaailman tapahtumista. Mieleni vain sattui elämään omassa pienessä kuplassaan, jonne ei ollut asiaa suurilla ajatuksilla. Suuret ajatukset. Voi kuinka onnellinen olinkaan kun minun ei tarvinnut miettiä mitään, annoin vain ajatuksen leijailla pieniä kevyitä lentojaan kuin syksyn lehti tuulessa. Minun oli lämmin. Kevyttä oloani ei varjostanut mikään, sillä en havainnut edes valoa. Olin vain minä, eikä muuta. Sen enempää en muista. Missä olin tuolloin? En kaukana, olin lähellä mutta tavoittamattomissa. Rajamailla. Olin korento saippuakuplassa. Kuulin mutta en kuunnellut. Näin mutta en tarkentanut katsettani minnekään. Tunsin mutta se ei ollut kipua eikä silkin hipaisua poskipäällä, ehkä tunsin saman verran kuin höyhen joka laskeutuu samettiselle tyynyliinalle.
Mutta senkään vertaa en reagoinut. Suuni ja nenäni olivat vailla ärsykkeitä. Aistin olemassa oloni juuri ja juuri. Ja olin onnellinen. Ilma jota hengitin, ei ollut raskasta eikä kevyttä. Hengitin, en syvään, en henkeä haukkoen. Missä olin tuolloin? Miten osaisin neuvoa teille reitin rajamailleni? Miten kertoisin teille tavan löytää omat rajanne? Minuutenne ääriviivat, ne hennot silkkilangat jotka liikuttavat käsiänne ja jalkojanne. Ne hetket ovat ainutkertaisia, eikä niitä voi huomata. Voit huomata sen vasta kun jokin ärsyke laukaisee, kuin tykinkuula sodassa, sinut sieltä pois. Kun havahdut postiluukun kolinaan tai naapurin metelöintiin.
Minä havahduin tänä aamuna siihen kevyeen porinaan. Tarkemmin siihen kun se loppui. Kenties juuri se porina oli saanut minut siihen transsinomaiseen tilaan. En tiedä, koska en voinut suunnitella matkustavani sinne mistä tulin. Minulle tämä tapahtui aamulla. En ollut enää unessa. Ja se porina, ääni jonka loputtua syöksyin takaisin todellisuuteen, tuli kahvinkeittimestä.
23.8.2011
Jussi Rantanen